Blaue Frau -teatteriryhmän kantavat voimat Joanna Wingren ja Sonja Ahlfors ovat juuri saaneet päätökseen seuraavan näytelmänsä Still looking for Rick’n harjoitukset, kun olemme aloittamassa Stina Krookin säätiön haastattelua.

 

– Kestääkö haastattelu tuntia pidempään? Meillä on harjoitussali varattu vain viiteen asti, Sonja sanoo, ja koko Teams-kanava, jonka kautta haastattelua tehdään, täyttyy positiivisesta energiasta.

 

Blaue Frau on ammattimainen, feministinen teatteriryhmä, jonka tavoitteena on muotoilla ja haastaa teatteri uudelleen sekä muodollisesti että sisällöllisesti. Joannan ja Sonjan lisäksi teatterin vakituiseen henkilökuntaan kuuluu graafinen suunnittelija Johan Isaksson. Blaue Frau viettää tänä vuonna 20-vuotisjuhliaan.

 

– Ajattele, kaksikymmentä vuotta! Itsenäisten teatteriryhmien keskimääräinen elinikä on kaksi vuotta, Sonja sanoo.

”Kukaan Pietarsaaresta ei ole päässyt Teatterikorkeakouluun sitten Birthe Wingrenin”

 

Sonja ja Joanna tapasivat, kun he opiskelivat samalla vuosikurssilla Teatterikorkeakoulussa. Sonja on aina ollut kiinnostunut teatterista. Hänestä tuli näyttelijä ilman, että hänen tarvitsi pohtia, haluaisiko hän oikeasti näytellä, sillä hän pääsi Teatterikorkeakouluun ensimmäisellä yrittämällä. Joanna taas tiesi jo 6-vuotiaana, että hän haluaa näyttelijäksi, eikä antanut opinto-ohjaajan neuvojen vaikuttaa uravalintaan: ”Se ei ole realistista. Kukaan Pietarsaaresta ei ole päässyt Teatterikorkeakouluun sitten Birthe Wingrenin”.

 

– Luulin, että näyttelijän ammatti on mahdollisuuksien paikka, jossa voi näytellä mitä tahansa ja jossa kuka tahansa voi olla mitä tahansa, mutta kun aloitin Teatterikorkeakoulussa, se ei ollut lainkaan niin. Kaikki oli paljon konservatiivisempaa ja hierarkkisempaa kuin mitä olin koskaan elämässäni kokenut. Jos emme olisi perustaneet Joannan kanssa Blaue Frauta, en luultavasti enää työskentelisi näyttelijänä, Sonja kertoo.

 

Blaue Fraun tuotannot vaihtelevat paljon. Joskus se on tanssia, joskus enemmän installaatiota. Punainen lanka Blaue Fraun esittävässä taiteessa on yleisön aktivoiminen osaksi näytelmää. Yleisö on harvoin vain katsoja, vaan heitä saatetaan esimerkiksi pyytää vastaamaan johonkin näytelmään liittyvään kysymykseen. Ryhmä tuo vuosittain ensi-iltaan kaksi uutta näytelmää sekä kiertää vanhempien näytelmien kanssa.

 

– Aiemmin olemme myös tuottaneet työpajoja ja digitaalisia kohtaamispaikkoja pandemian aikana. Tällä hetkellä tuntuu kuitenkin hyvältä, että meillä on vain kaksi esitystä, joihin keskitymme, Sonja sanoo.

Vapaana ryhmänä voimme tehdä mitä haluamme

 

Mistä saatte kaikki ideat esityksiinne?

 

– Onpa hyvä kysymys. Se vaihtelee todella paljon. Usein kyse on aiheista, jotka ovat vaivanneet meitä ja jotka ovat jollain tavalla vaikeita. Esimerkiksi esityksessä Pleaser käsittelimme #metoo-teemaa vuosia sen jälkeen, kun teema oli ajankohtainen. Se oli iso ja vaikea aihe, jota pohdimme pitkään emmekä pystyneet päästämään siitä irti, joten päätimme tehdä siitä esityksen. Tapamme työskennellä on olla vuoropuhelussa sen kanssa, mitä ympärillämme tapahtuu, ja käsitellä vaikeita teemoja esittävän taiteen keinoin. Minulle se on myös tapa ymmärtää maailmaa, Joanna sanoo.

 

– Verrattuna suuriin teattereihin meillä on riippumattomana ryhmänä vapaus tehdä omien ajatuksiemme pohjalta mitä me haluamme, eikä meidän tarvitse miettiä, mitä yleisö haluaa.

 

Käännekohta Blaue Fraun ajattelussa ja työskentelytavassa tapahtui vuonna 2012, kun he tekivät näytelmää Wall to Wall.

 

– Kamppailimme Blaue Fraun selviytymisestä, ja teimme töitä kenen tahansa kanssa löytääksemme rahaa toimintamme rahoittamiseksi. Aloimme ajattelemaan kuin instituutio: mitä meidän pitäisi tehdä saadaksemme yleisöä ja saadaksemme tuloja. Kun tajusimme, miten ajattelimme, teimme meille tärkeän päätöksen tehdä teatteria eri tavalla. Teimme Wall to Wall -esityksen pienessä showroomissa kahdelletoista hengelle sekä ohi kulkevalle yleisölle. Näytelmä käsitteli katsetta ja valtaa. Sidoimme yleisön silmät ja huoneessa oli tuoksuja, jotka tuotimme yhdessä tuoksutaiteilija Hilda Kozárin kanssa, Joanna kertoo.

 

Toinen esitys, jonka Johanna ja Sonja nostavat esille, on Jag är din flickvän (2008). Näytelmä perustuu Nina Hemmingssonin ja Liv Strömquistin teksteihin.

 

– Näytelmä oli valtava menestys. Oli hienoa nähdä, miten näytelmä otettiin vastaan. Olimme onnistuneet pitämään sormemme ajan hermolla ja tuomaan esiin jotain ajankohtaista.

 

Esityksen Whenever there are people to dance to until than are we’re gonna (2014) Blaue Frau teki yhdessä Teraz Polizin kanssa, joka oli tuolloin ainoa feministinen teatteriryhmä Puolassa.

 

– Ai hitsi, miten kriitikot kirjoittivat esityksestä huonoja arvosteluja. He todella vihasivat sitä. Mutta kaksi vuotta myöhemmin aloimme kiertää näytelmällä kaikkialla, ja se voitti Gothenburg Fringe Festivaleilla 2016 palkinnot Best Fringe ja Most Mesmerizing. Silloin se oli yhtäkkiä niin ajankohtainen, Sonja muistelee.

 

Pandemian aikana ryhmä esiintyi teltassa yhdelle ihmiselle kerrallaan. Esityksessä Pleaser (2021) suuri osa esityksestä tapahtui taksissa yleisön kanssa. Näytelmässä Inbjudan (2023) näyttelijät menevät yleisön kotiin, jossa he pystyttävät lavastuksen ja esiintyvät siellä.

 

– Yritämme aktiivisesti löytää erilaisia tapoja tehdä teatteria, ja hauskinta on kokeilla, mikä toimii ja mikä ei. On aina jännittävää nähdä, pysyykö yleisö mukana, Sonja sanoo.

 

Kulttuurialan leikkaukset varjostavat juhlavuotta

Blaue Frau avasi 20-vuotisjuhlavuotensa näytelmällä Still looking for Rick (2025), jonka lähtökohtana on vuonna 2006 aktiivisena ollut keskustelupalsta www.genusdebatt.com. Näytelmä tutkii feminististä keskustelua silloin ja nyt. Foorumilla keskusteltiin sukupuolten välisestä tasa-arvosta teattereissa, ja keskusteluun osallistui Rickiksi itseään kutsuva trolli. Kukaan ei tiennyt, kuka Rick oli.

 

– Nojoo, ehkä me tiedämme nyt, mutta silloin kukaan ei tiennyt, kuka hän oli, Joanna lisää salamyhkäisesti.

 

Juhlavuotta varjostavat kulttuurialan leikkaukset, ja Blaue Frau odottaa eri tahojen rahoituspäätöksiä.

 

– On tylsää puhua rahasta, mutta elämme hyvin outoja aikoja. Pandemian jälkeen yleinen käsitys on ollut, että kulttuuria ei enää tarvita. Tuntuu toivottomalta, Sonja kommentoi masentuneena.

 

– Mutta me jatkamme niin kauan, kun tämä työ on mielestämme hauskaa ja se antaa enemmän kuin ottaa. Lisäksi saimme juuri Svenska kulturfondenin kolmivuotisen apurahan, joten kolme vuotta jatkamme ainakin, Joanna sanoo.

 

Keväällä 2024 Sonja ja Joanna saivat kumpikin Stina Krookin säätiön henkilökohtaiset 7 000 euron stipendit. Apurahat eivät ole korvamerkittyjä, ja taiteilijat voivat käyttää ne mihin haluavat.

 

Joanna kertoo, että suuri osa hänen stipendistänsä on käytetty vierailuihin rakkaiden perheenjäsentensä luona, jotka asuvat tällä hetkellä hajautettuna eri puolilla Pohjoismaita Pohjanmaalta Ruotsiin ja Norjaan. Sonja hankki stipendinsä avulla uudet silmälasit, uuden pölynimurin ja uuden jääkaapin.

 

– On aika monta asiaa, joista on vuosien varrella tottunut ajattelemaan tulevansa toimeen ilmankin, ja sitten iloitsee valtavasti, kun vihdoin saa uuden pölynimurin!