Haliz Yosef on Helsingissä asuva monialainen taiteilija, jonka juuret ovat Pohjois-Irakissa Kurdistanissa ja ruotsinkielisessä Tammisaaressa, jonne hän muutti perheensä kanssa 6-vuotiaana. Halizin taiteen lähtökohta on tarina ja tarinankerronta. Kerronnasta hän luo fyysisen muodon, olipa se ääni, liikkuva kuva, orgaaninen tai ei-orgaaninen materiaali.

 

– Olin jo lapsena erittäin kiinnostunut taiteesta ja koin, ettei intohimoni saanut vastakaikua Tammisaaressa. Olin koulukiusattu koko peruskoulun ajan ja halusin löytää ystäviä, joilla oli samat kiinnostuksen kohteet kuin minulla. Hain ja pääsin Helsingin kuvataidelukioon, Torkkeliin, josta löysin heimolaiseni, Haliz Yosef kertoo.

 

Lukion jälkeen Haliz haaveili opiskelusta valokuvauksen parissa, mutta päätyi opiskelemaan Kuvataideakatemiaan. Siellä hän ymmärsi, että hän on paljon muutakin kuin valokuvaaja.

 

 

– Haluan tehdä työtä kaikenlaisten materiaalien kanssa. Tarinankerronta on minun juttuni. Kuvittelen, minkälaisia fyysisiä muotoja tarinat löytävät.

 

Taiteessaan Haliz on käsitellyt jo useamman vuoden suhdettaan äitiinsä. Äiti sairastaa skitsofreniaa, mikä on tuonut sekä vaikean että kiinnostavan näkökulman taiteeseen.

 

– Tulimme maahanmuuttajina Suomeen 1996, jolloin meidän piti integroitua yhteiskuntaan ja oppia uusi kieli – tai meidän tapauksessamme suomen ja ruotsin kieli. Nämä asiat ovat olleet aina läsnä. Koen, että välillemme on ajan saatossa syntynyt myös eräänlainen kielimuuri. Äidinkieleni on ruostunut ja sen tilalle olemme kehittäneet äitini kanssa oman kielen, joka on sekoitus ruotsia, kurdia ja arabiaa.

 

 

Äänimaailma vahvasti esillä taiteessa

 

Ääni on muoto, joka on ollut Halizin taiteessa vahvasti läsnä jo vuodesta 2017. Halizin taiteessa ääni voi olla humisevaa, kohisevaa tai värisevää, ja ääni voi myös tuntua fyysisesti. Ääni on kuin näkymätön kuva. Yksi Halizille erityisesti mieleen painunut ääniteos on Abandoned rituals -ääni-installaatio, jonka hän toteutti yhdessä opiskelukaveri Frank Rizzon kanssa osana Kuvataideakatemian kurssiprojektia vuonna 2020.

 

– Teoksessa käsittelen minun ja äitini tilaa. Äiti oli tuolloin psykiatrisella osastolla ja koin, että hänelle oli helpointa päästä läpi toistamalla samoja sanoja ja lauseita. Tästä minulle tuli melodia mieleen. Lähi-idän itkulaulutyyliä muistuttavassa 20-minuuttisessa ääniteoksessa laulan ja toistan tiettyjä sanoja arabiaksi ja kurdiksi. Se on äänitetty studiossa ja Kuninkaansaaressa eräässä bunkkerissa, jossa on oikeanlainen kaiku. Nauhoitimme myös ympäristön ääniä, kuten meren aaltoja.

 

– Toinen minulle tärkeä teos on Nuoret 2023 -yhteisnäyttelystä, johon tein nelikanavaisen ääni-installaation, jossa tutkin minun ja äitini suhdetta sekä kommunikaatiota. Teoksen keskiössä oli keramiikkaesineet, kuten ruukut, jotka lauloivat ja puhuivat toisillensa, Haliz kertoo.

 

 

Oma polku ja tapa tehdä taidetta

 

Alkuvuodesta 2025 Halizin ja Aala Nymanin yhteisteos oli esillä Hippolyte Studiossa Helsingissä. Tämä teos ei liittynyt lainkaan hänen äitiinsä.

 

– Tässä teoksessa oli upeaa pohtia ymmärtämisen pakkoa. Elämme maailmassa, jossa jatkuvasti selataan ja skrollataan informaatiota, mutta häviääkö informaation merkitys silloin? Installaatio täytti koko studiotilan. Hento muovinen kalvo esti pääsyn studiotilaan ja pakotti katsomaan teosta ulkopuolelta pienen aukon läpi.

 

Esikuvista kysyttäessä Haliz antaa ymmärtää, että hän on tietoisesti yrittänyt välttää niitä.

 

– En halua tarkkailla liikaa muita taiteilijoita, haluan löytää oman polkuni ja tapani tehdä taidetta.

 

Yhden nimen hän kuitenkin mainitsee: ranskalaisen monialaisen taiteilijan Pierre Huyghen, joka on kolmen vuosikymmenen ajan uudistanut sitä, mitä taidenäyttely ja taiteellinen ilmaisu voivat olla. Halizille esikuva on taitelija, joka pystyy konkretisoimaan omat ajatuksensa ja saa katsojan ajatukset loksahtamaan paikoilleen.

 

 

Naistaiteilijoilta ei odoteta suuri teoksia, siksi haluan tehdä jotain isoa

 

Halizin teoksia on tähän mennessä ollut esillä Suomen lisäksi Ruotsissa, Latviassa, Iso-Britanniassa ja Etelä-Koreassa. Mitä saamme nähdä Haliz Yosefilta tulevaisuudessa?

 

– En tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Yksi kunnianhimoisimmista haaveistani on luoda jättimäinen installaatio julkiseen tilaan tai luontoon. Haluaisin yhdistää esittävää taidetta ja nykytaidetta ympäristön huomioiden. Naistaiteilijoilta ei odoteta suuri teoksia, tai niitä ainakaan ei ole paljon. Siksi haluaisin tehdä jotain isoa.

 

Haliz sai keväällä 2024 Stina Krookin säätiön stipendin PortRe-portfolioresidenssiohjelmaan. Se tarkoittaa intensiivistä viikkoa Kööpenhaminassa kuraattoreita ja taiteilijoita tavaten.

 

– Stipendin saaminen merkitsi minulle todella paljon. Tuntui, että minulle ja työlleni kuvataiteen kentällä annettiin tunnustusta, että joku on nähnyt sen ja haluaa tukea. Se oli upeaa, Haliz sanoo.

 

– Toivon, että pääsisin Kööpenhaminassa tapaamaan lasipuhaltajia, sillä lasitaide kiinnostaa minua paljon. Haluan inspiroitua tarinankerronnasta ja tavata kuraattoreita, jotka jakavat minun näkemykseni. Toivoisin, että pääsisin tapaamaan myös Lähi-idän kuvataiteilijoita, jotka ovat integroituneet Tanskaan samalla tavalla kuin minä Suomeen. Haluaisin myös ehtiä käydä modernin taiteen museo Louisianassa. En ole koskaan ollut Kööpenhaminassa, ehkä siitä tulee uusi suosikkikaupunkini! hän innostuu.